Rakennuksen vaurioituminen ja todistustaakka

Rakennuksen vaurioituminen ja todistustaakka?


Kantajalla on velvollisuus esittää näyttöä todistaakseen vaatimuksensa oikeaksi. Jos kantaja väittää rakennuksensa vahingoittuneen sen johdosta, että kunta on juoksuttanut vettä rakennuksen lähellä, on kantaja esitettävä siitä näyttöä. Tämänkaltaiset asiat ovat usein vaikeita näyttää riitatilanteessa toteen. Asiantuntijat ovat eri mieltä syistä, seurauksista ja korjauskustannuksista. Tuomioistuimilla on vapaa todisteiden harkinta eli arvioida esim. todistajien luotettavuutta, asiantuntijuutta jne. Tuomioistuin myös arvioi kokonaisuutta ja täyttyykö kantajan todistustaakka. Usein joudutaan tilanteeseen, jossa täysin selvää näyttöä ei ole saatavilla ja silloin tuomioistuin arvioi onko asiasssa esitetty väitteen tueksi riittävä näyttö. Näissä tilanteissa näyttötaakka saattaa siirtyä vastapuolelle. Tätä ei voi ennakoida ennen tuomiota joten sen johdosta kumpikin osapuoli hankkii asiasta näytöä, joka tukee omaa vaatimusta. Alla oli kysymys juuri siitä, että näyttötaakka kääntyi vastapuolelle kunnalle kun kantaja oli esittänyt riittävästi näyttöä oman vaatimuksensa tueksi. Käräjäoikeus tuomitsi kunnan vastuuseen mutta hovioikeus vapautti ja KKO katsoi käräjäoikeuden tavoin, että kunta vastaajana ei ollut esittänyt riittävää näyttöä oman vaatimuksensa tueksi.

A:n vuonna 1965 valmistunut rakennus on routivalla maaperällä. Ensimmäinen halkeama sokkelissa on havaittu vedenjuoksutuksen alkamisen jälkeen vuonna 1979. Halkeamia on ollut ainakin 20. Sisällä talossa on vuoden 1978 jälkeen ilmennyt myös usean millimetrin levyisiä rakoja ja tapetit ovat repeilleet. Ovien sulkeminen on vaikeutunut ja sisälämpötila on laskenut.

Vauriot ovat aiheutuneet routimisesta. Jutussa on kysymys siitä, onko routiminen johtunut veden juoksutuksesta vai siitä riippumatta. Molemmat syyt ovat mahdollisia. Kunnan lausumien mukaan vaurioiden aiheutuminen juoksutuksesta olisi ollut mahdollista, jos maaperä rakennuksen ympärillä olisi syksyllä routaantuessaan ollut imeytyneestä juoksutusvedestä vettynyttä.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että kunta oli jäätymisen estämiseksi juoksuttanut vettä runkovesijohdosta ainakin kymmenen vuoden ajan vuoteen 1988 saakka kevättalvisin sekä vuosina 1983 ja 1984 kesäisin A:n kiinteistön kohdalle tien sivuojaan. Juoksutettu vesimäärä oli ollut useita kuutiometrejä vuorokaudessa ja juoksuttaminen oli tapahtunut noin 10 - 15 metrin päässä A:n rakennuksesta. Juoksutuspaikalta maa oli viettänyt rakennukselle. Ojasta, johon juoksutus oli tapahtunut, ei ollut ollut vetoa mihinkään. Juoksutettua vettä oli sekä imeytynyt ojan kautta maaperään että tulvinut ojan yli valuen ojaa alempana sijaitsevalle A:n tontille. Veden juoksutuspaikan ja omakotitalon välisen alueen oli osoitettu olleen vettynyt juoksutusveden johdosta. Juoksutuksen jälkeen A:n omakotitalon sokkeli oli katkennut ainakin 20 kohdasta ja rakennuksen liikkumisesta sille oli aiheutunut vaurioita.


Hovioikeuden mukaan A ei ollut esittänyt selvitystä siitä, oliko maaperä veden juoksutuksen vuoksi ollut vettynyt vielä syksyisin maan routaantumisen alkaessa eikä siitä, missä määrin maaperän mahdollisesti lisääntynyt vesipitoisuus olisi edistänyt routaantumista. Talon vauriot olivat saattaneet syntyä pelkästään maan routimisesta, sillä A:n talo sijaitsi voimakkaasti routaantuvalla maaperällä. Juoksutuksesta riippumattomat maaperäolosuhteet olivat voineet vaikuttaa myös siihen, että ensimmäiset vauriot olivat ilmaantuneet vasta suhteellisen pitkän ajan kuluttua talon valmistumisesta. Näillä perusteilla hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että kunnan suorittama veden juoksuttaminen olisi aiheuttanut A:n talon vauriot. Sen vuoksi hovioikeus on kumonnut kihlakunnanoikeuden päätöksen ja vapauttanut kunnan suorittamasta A.lle kihlakunnanoikeuden tuomitsemia vahingonkorvausta ja oikeudenkäyntikuluja korkoineen.

Korkein oikeus katsoi esitetyn selvityksen perusteella ettei ole varmuudella pääteltävissä, mikä on ollut vauriot aiheuttaneen routimisen syy. Saatavissa olleella ja esittämällään selvityksellä vaurioiden laadusta ja niiden havaitsemisajankohdasta sekä toisaalta veden juoksuttamisesta ja sen leviämisestä kiinteistöllä A on kuitenkin saattanut juoksutuksen ja rakennusvaurioiden syy-yhteyden niin todennäköiseksi, että kunnan torjuakseen korvausvelvollisuuden olisi pitänyt näyttää, että juoksutus ei ole voinut olla syynä tai ainakaan ainoana syynä. Tätä kunta ei ole näyttänyt. Näin ollen käräjäoikeuden päätös vahvistettiin KKO:ssa.

Käräjäoikeus oli päättänyt seuraavasti:
Huomioon ottaen erityisesti veden pitkäaikainen juoksutus, juoksutettu suuri vesimäärä, vaurioiden ilmaantuminen A:n taloon vasta vedenjuoksutuksen alkamisen jälkeen ja kaikki muutkin asiassa ilmi tulleet seikat kihlakunnanoikeus on katsonut, että A:n omakotitalon vauriot olivat johtuneet kunnan vesilaitoksen toimittamasta veden juoksutuksesta ja juoksutetun veden jäätymisen aiheuttamasta routaantumisesta. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus on velvoittanut kunnan suorittamaan A:lle korvaukseksi omakotitalon vaurioiden korjaamiskustannuksista 45 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta 19.9.1989 lukien sekä oikeudenkäyntikuluista 21 999,20 markkaa 16 prosentin korkoineen 21.6.1990 lukien.

Katso näyttötaakasta lisää Helsingin hovioikeuspiirin laatuhanke 2014


KKO:1993:80
Dokumentin versiot

Todistustaakka
Vahingonkorvaus - Syy-yhteys
Diaarinumero: S92/166
Esittelypäivä: 4.11.1992
Antopäivä: 8.6.1993
Taltio: 2051

Rakennukselle oli aiheutunut vaurioita routimisesta. Rakennuksen omistajan katsottiin saattaneen vesilaitoksen lähellä rakennusta avo-ojaan suorittaman veden juoksutuksen syy-yhteyden routimiseen niin todennäköiseksi, että kunta vesilaitoksen omistajana velvoitettiin korvaamaan vauriot, kun se ei ollut näyttänyt, ettei juoksutus voinut olla routimisen syy.

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 8.6.1993
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kemin kihlakunnanoikeuden päätös 21.6.1990

Kihlakunnanoikeus on A:n Keminmaan kuntaa vastaan ajamasta kanteesta todennut, että A, joka omisti Pirjolan tilan RN:o 23:46 Keminmaan kunnan Liedakkalan kylässä ja tilalla sijaitsevan omakotitalon, oli kertonut Keminmaan kunnan vuodesta 1977 lähtien vuosittain talvella, keväällä ja joskus jopa kesällä juoksuttaneen runkovesijohdosta vettä hänen omistamansa kiinteistön kohdalle tien sivuojaan, josta vesi oli virrannut A:n omistamalle kiinteistölle. Tästä oli johtunut omakotitalon sokkelin katkeaminen useista kohdista, mikä puolestaan oli aiheuttanut rakennuksen liikkumisen siihen liittyvine vaurioineen.

Kunta oli muun muassa selittänyt, että kunnan teknisen lautakunnan 12.9. ja 28.12.1988 tekemien katselmusten perusteella lähiseudun kiinteistöt huomioon ottaen A:n kiinteistössä ei ollut voitu todeta sellaisia poikkeavia vaurioita, jotka olisi voitu katsoa vesilaitoksen juoksutustoiminnasta aiheutuneiksi. Silmämääräisen tarkastelun perusteella alue oli ollut maaperältään voimakkaasti routivaa maata, jolloin A:n ilmoittamia vaurioita oli saattanut ilmetä. Juoksutus oli tapahtunut talvikevätaikana, jolloin maaperä oli syvästi jäässä, ja tällöin pintavesien maahan imeytymistä ei ollut tapahtunut. Lumeen sitoutuneet juoksutusvedet olivat lumen sulamiskauden aikana valuneet muiden pintavesien mukana normaaleja kuivatusojia pitkin alueen maastoon.

Todistajana kuultu A:n avopuoliso X oli muun muassa kertonut, että juoksutuksen alettua tontilla oli kasvanut vain vesirikkaa ja että pihalla oli ollut useana vuonna kuoppia. Juoksutuksen lakattua tontilla oli kasvanut normaali nurmikko. A:n talo oli liikkunut. Sokkelissa oli ollut 28 poikkimenoa. Sisällä oli ollut useiden millimetrien levyisiä rakoja ja tapetit olivat repeilleet. Talossa oli tehty korjauksia siten, että kattoja ja seiniä oli levytetty ja tapetoitu sekä lattiamattoja uusittu.

Kunnan teknisen lautakunnan jäsenenä yli kymmenen vuoden ajan toiminut Y oli todistajana kertonut, että 12.9.1988 suoritetussa katselmuksessa oli todettu sokkelissa hiushalkeamia ympäri taloa. Ne oli korjattu, mutta kuitenkin ne olivat olleet havaittavissa. Pihassa todistaja ei ollut huomannut mitään erikoista. Sisällä talossa hän ei ollut 28.12.1988 suoritetussa katselmuksessa havainnut minkään olleen epäkunnossa.

Myöskään todistajana kuultu kunnan rakennusmestari Z ei ollut A:n kiinteistöllä toimitetussa katselmuksessa havainnut veden aiheuttamia poikkeamia talon ja tien välissä.

Todistajana kuultu W oli kertonut juoksutetun veden tehneen spiraaleita ja painuneen maan sisään sekä ojaan tulleen reikiä. Ojasta vesi oli painunut maan alle. Vettä oli ollut useita kymmeniä senttimetrejä lähes ojan pintaan saakka, ja todistaja oli pitänyt mahdollisena, että vesi oli ojasta valunut A:n rakennuksen alle.

A:n tyttären aviomies V oli todistajana kertonut, että kesäisin oja oli tulvinut yli ja tontilla oli ollut iso vesilammikko. Talvella oli ollut sohjoista lunta. Lumen alla oli ollut vettä. Vesi oli virrannut taloa kohti. Rakennuksen sokkelin ympärillä oli ollut vettä ja märkää mutaa. Juoksutuksen jälkeen sokkeli oli katkennut useasta kohdasta, ulko-ovi ja väliovet eivät olleet menneet kiinni eikä talo ollut enää ollut lämmin niin kuin se oli ollut ennen juoksutusta.

Todistajana kuultu U oli muun muassa lausunut talon vaurioiden johtuneen routaantumisesta, mikä oli johtunut siitä, että maa-aines oli kostunut vedestä.

Kihlakunnanoikeus on katsonut selvitetyksi, että kunta oli jäätymisen estämiseksi juoksuttanut vettä runkovesijohdosta ainakin kymmenen vuoden ajan vuoteen 1988 saakka kevättalvisin sekä vuosina 1983 ja 1984 kesäisin A:n kiinteistön kohdalle tien sivuojaan. Juoksutettu vesimäärä oli ollut useita kuutiometrejä vuorokaudessa ja juoksuttaminen oli tapahtunut noin 10 - 15 metrin päässä A:n rakennuksesta. Juoksutuspaikalta maa oli viettänyt rakennukselle. Ojasta, johon juoksutus oli tapahtunut, ei ollut ollut vetoa mihinkään. Juoksutettua vettä oli sekä imeytynyt ojan kautta maaperään että tulvinut ojan yli valuen ojaa alempana sijaitsevalle A:n tontille. Veden juoksutuspaikan ja omakotitalon välisen alueen oli osoitettu olleen vettynyt juoksutusveden johdosta. Juoksutuksen jälkeen A:n omakotitalon sokkeli oli katkennut ainakin 20 kohdasta ja rakennuksen liikkumisesta sille oli aiheutunut vaurioita.

Huomioon ottaen erityisesti veden pitkäaikainen juoksutus, juoksutettu suuri vesimäärä, vaurioiden ilmaantuminen A:n taloon vasta vedenjuoksutuksen alkamisen jälkeen ja kaikki muutkin asiassa ilmi tulleet seikat kihlakunnanoikeus on katsonut, että A:n omakotitalon vauriot olivat johtuneet kunnan vesilaitoksen toimittamasta veden juoksutuksesta ja juoksutetun veden jäätymisen aiheuttamasta routaantumisesta. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus on velvoittanut kunnan suorittamaan A:lle korvaukseksi omakotitalon vaurioiden korjaamiskustannuksista 45 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta 19.9.1989 lukien sekä oikeudenkäyntikuluista 21 999,20 markkaa 16 prosentin korkoineen 21.6.1990 lukien.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 28.11.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi kunta oli saattanut jutun, on lausunut, että A:n talo oli valmistunut vuonna 1965. Todistaja U:n mukaan talo oli rakennettu laattaperustukselle, joka lepäsi juntatulla soralaatalla. Talon lähellä oli suota. Keminmaan kunnan tekninen toimisto oli todennut rakennuksen sijaitsevan alueella, joka silmämääräisen tarkastelun perusteella oli maaperältään voimakkaasti routivaa. Kunta oli juoksuttanut vettä talvisin ja vuosina 1983 ja 1984 myös kesällä.

Todistaja X oli kertonut, että juoksutukset oli aloitettu talvella 1978. Hän oli vuonna 1979 havainnut sokkelissa yhden halkeaman. Muita vaurioita sokkelissa X ei ollut tuolloin havainnut. X kertomuksesta ilmeni, että sittemmin vaurioita oli ollut myös lasten huoneen seinissä. Ennen sokkelin peittämistä X oli havainnut sokkelissa 28 halkeamaa. Myös olohuoneen tapetit olivat repeytyneet ja talon lämpötila oli laskenut. Ovet eivät olleet menneet kunnolla kiinni.

X:n kertomuksen perusteella hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että talossa ei ollut ollut kanteessa tarkoitettuja vaurioita ennen kuin kunta oli aloittanut veden juoksutuksen.

Kunnan tekninen lautakunta oli 12.9.1988 suorittamassaan katselmuksessa todennut, että lähistöllä sijaitsevissa muissakin rakennuksissa oli ollut nähtävissä voimakkaita routavaurioita ja että talon pihan ja tien välissä ei ollut ollut havaittavissa veden aiheuttamia poikkeamia. Kunnan mukaan juoksutus oli tapahtunut talvi-kevätaikaan, jolloin maaperä oli ollut syvästi jäässä ja pintavedet eivät olleet imeytyneet maahan. Kun routaantumista oli tapahtunut syksystä kevättalveen, routaantumisvauriot eivät olleet voineet aiheutua veden juoksutuksen vuoksi. Todistajien X:n, V:n ja W:n kertomuksista ilmeni, että veden juoksutuksen vuoksi maaperä juoksutuspaikan ja talon välillä oli vettynyt. A ei ollut esittänyt selvitystä siitä, oliko maaperä veden juoksutuksen vuoksi ollut vettynyt vielä syksyisin maan routaantumisen alkaessa eikä siitä, missä määrin maaperän mahdollisesti lisääntynyt vesipitoisuus olisi edistänyt routaantumista. Talon vauriot olivat saattaneet syntyä pelkästään maan routimisesta, sillä A:n talo sijaitsi voimakkaasti routaantuvalla maaperällä. Juoksutuksesta riippumattomat maaperäolosuhteet olivat voineet vaikuttaa myös siihen, että ensimmäiset vauriot olivat ilmaantuneet vasta suhteellisen pitkän ajan kuluttua talon valmistumisesta. Näillä perusteilla hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että kunnan suorittama veden juoksuttaminen olisi aiheuttanut A:n talon vauriot.

Sen vuoksi hovioikeus on kumonnut kihlakunnanoikeuden päätöksen ja vapauttanut kunnan suorittamasta A.lle kihlakunnanoikeuden tuomitsemia vahingonkorvausta ja oikeudenkäyntikuluja korkoineen.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valituslupa on myönnetty 25.3.1992. A on vaatinut kanteensa hyväksymistä ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamista kaikkien oikeusasteiden osalta korkoineen.

Keminmaan kunta on antanut vastauksen.


KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 8.6.1993

Perustelut

Vesilaitoksen ja vesijohtoverkoston omistajana kunta on vastuussa veden juoksutuksen aiheuttamista vahingoista.

Kunta on kihlakunnanoikeuden toteamin tavoin vuosina 1978 - 1988 talvisin vesijohtoputken jäätymisen estämiseksi sekä vuosina 1983 ja 1984 myös kesällä juoksuttanut runkovesijohdosta vettä useita kuutiometrejä vuorokaudessa A:n kiinteistön kohdalle tien sivuojaan noin 10 - 15 metrin etäisyydelle rakennuksesta. Ojasta vettä on imeytynyt maaperään ja valunut myös ojaa alempana sijaitsevalle kiinteistölle. Todistajien havaintojen mukaan kesäisin kiinteistöllä on ollut iso vesilammikko. Talvella lumen alla on ollut vettä, joka on virrannut rakennusta kohti, ja rakennuksen sokkelin ympärillä on ollut vettä ja märkää mutaa.

A:n vuonna 1965 valmistunut rakennus on routivalla maaperällä. Ensimmäinen halkeama sokkelissa on havaittu vedenjuoksutuksen alkamisen jälkeen vuonna 1979. Halkeamia on ollut ainakin 20. Sisällä talossa on vuoden 1978 jälkeen ilmennyt myös usean millimetrin levyisiä rakoja ja tapetit ovat repeilleet. Ovien sulkeminen on vaikeutunut ja sisälämpötila on laskenut.

Vauriot ovat aiheutuneet routimisesta. Jutussa on kysymys siitä, onko routiminen johtunut veden juoksutuksesta vai siitä riippumatta. Molemmat syyt ovat mahdollisia. Kunnan lausumien mukaan vaurioiden aiheutuminen juoksutuksesta olisi ollut mahdollista, jos maaperä rakennuksen ympärillä olisi syksyllä routaantuessaan ollut imeytyneestä juoksutusvedestä vettynyttä.

Esitetyn selvityksen perusteella ei ole varmuudella pääteltävissä, mikä on ollut vauriot aiheuttaneen routimisen syy. Saatavissa olleella ja esittämällään selvityksellä vaurioiden laadusta ja niiden havaitsemisajankohdasta sekä toisaalta veden juoksuttamisesta ja sen leviämisestä kiinteistöllä A on kuitenkin saattanut juoksutuksen ja rakennusvaurioiden syy-yhteyden niin todennäköiseksi, että kunnan torjuakseen korvausvelvollisuuden olisi pitänyt näyttää, että juoksutus ei ole voinut olla syynä tai ainakaan ainoana syynä. Tätä kunta ei ole näyttänyt.

Vahingonkorvauksen määrän osalta Korkein oikeus hyväksyy kihlakunnanoikeuden arvion.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään vahingonkorvauksen osalta kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. Kunta velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista jutussa 25 000 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Jalanko, Roos, Taipale, Suhonen ja Sevon