Elettiin viime vuosituhannen puolta. Esikoinen täytti vuoden ja vaikka maalaisjärki soti vastaan - miksi vauva pitää viedä laitokseen? - päiväkotitaival alkoi.
Elimme pienyrittäjäperheen elämää, teimme samassa yrityksessä töitä mieheni kanssa. Työn ja perheen yhteensovittaminen vanhempainvapaiden jälkeen ei alkanut kovin miellyttävästi. Ensimmäisen kahden viikon aikana lapsi sai tuntea nahoissaan sen, millaista on taaperoiden ryhmässä, missä hoitajia ei ole riittävästi katsomaan jokaista perään.
Poika nousi puuta vasten, mutta ei vielä kävellyt. Niinpä hän oli helppo kohde, kun kädestä piti saada lelu pois tai muuten vain huvitti tuupata kaveri nurin. Kahden viikon jälkeen lapsi oli kauttaaltaan mustelmilla ja poskessa oli toisen lapsen pureman aiheuttama paha ruhje, jonka paraneminen kesti kuukausia. Mietin kauhulla kuinka paljon itkua niihin kahteen viikkoon oli mahtunut - siihen asti erittäin hyväntuulisella lapsella.
Jatko ei ollut sen parempi. Alkoi sairastuskierre. Hoidossa oltiin vain ne 2-3 päivää, että ehdittiin saada uusi tauti. Ensin sairasti lapsi, sitten vanhemmat perässä. Olin enemmän poissa kuin töissä ja yrittäjänä elämä alkoi käydä perin tukalaksi. Minulla ei ollut palkallisia sairaan lapsen hoitovapaita. Minulla oli vain rästiin kasautuvia töitä ja vihaisia asiakkaita.
Lisäksi aloin ihmetellä elämänmenoa muutenkin. Lasten saaminen ei ollut meille itsestäänselvyys. Ensimmäinen raskausyritys päättyi ärhäkkään syöpätautiin ja aiheutti monen vuoden karenssin. Kun pitkän odotuksen jälkeen toive oli täyttynyt, vanhempainvapaan jälkeinen arki muodostui aamuista: "Kiire-kiire-kiire! Syöhän nyt! Älä nyt venkoile, puetaan!" Ja illoista, joissa väsynyt tapero söi, leikki hiukan, kävi iltapesulla ja meni nukkumaan. Miksi ihmeessä meillä oli tämä ihana pieni poika, jos me emme juuri nähneet häntä hereillä! Päiväkodin tädit kertoivat minulle mitä sanoja lapsi oli sinä päivänä oppinut. Jos kertoivat. Jos olivat ehtineet huomata. Ja jos kertoivat, tunsin heti kateuden heräävän - kateuden omasta lapsestani.
Onneksi ajat ovat parantuneet ja päiväkodit ovat tietoisia siitä, miten infektiokierteitä voidaan ainakin yrittää estää. Enää päiväkodin pihalla ei näe farkuissa ja lyhyissä takeissa tutisevia "ammattikasvattajia" hatutta ja hanskoitta. Toivottavasti kukaan ei joudu enää hakemaan päivän päätteeksi kylmältä marraskuiselta pihalta lastaan kiikusta nukkumasta, lähes säännöllisesti kakkavaipoissaan.
Kuvittelin, että päiväkotihoitoa tuotetaan niin pienellä rahalla, ettei bulkkituotetta parempaa ole saatavilla. Ymmärtäväisyytemme ja rahamme riittivät kuitenkin vain reilun puolen vuoden kokeiluun. Olimme kaikki kalpeita jatkuvasta sairastamisesta, korvatulehduskierre lapsella oli alkanut ja pinna oli tiukalla.
Kyselin muilta vanhemmilta, miten he selviävät arjestaan; mitä he tekevät jatkuvien sairaspoissaolojen kanssa. "Haetaan mummo Pohjanmaalta", kerrottiin. Entä jos ei ole mummoa Pohjanmaalla - mitä sitten tehdään? Onko suomalaisen päivähoitojärjestelmän ydin pohjamaanmummo? Aloin selvittää muita päivähoitovaihtoehtoja ja ällistykseni oli suuri, kun ymmärsin, että päiväkotipaikkaan upotetaan monin verroin se raha, mikä kotihoidontukeen olisi käytettävissä. En pystynyt - enkä pysty vieläkään - ymmärtämään mitä yhteiskunta päiväkotiin satsatessaan voittaa pienimpien osalta.
Nykyisin puhutaan varhaiskasvatuksesta ja toki se hiukan isompien lasten kohdalta onkin satsaus paikallaan. Mutta en voinut löytää yhtään asiaa, mistä vuoden ikäinen taaperoni olisi hyötynyt päiväkodissa. Toki sieltä tuli joskus askartelutöitä mukana, mutta koska askartelin lapseni kanssa lähes päivittäin, tiesin hyvin, miten paljon lapsen käden jälkeä päiväkodin askarteluissa oli. "Miimaa" ja "hakhet" olivat taaperolle tärkeitä, mutta ainakin iltauupumuksessa askartelu kesti noin vartin kerrallaan. Tuon ikäistä lasta täytyy auttaa ihan jokaisessa vaiheessa, joten lapsen panosta päiväkodin askarteluissa oli ehkä se napin liimaaminen työn keskelle. Tai ehkä täti oli tehnyt senkin.
Kotihoidontuen avulla, naapurien kanssa kimppaantumalla ja työaikaa lyhentämällä saimme järjestettyä itsellemme toimivan arjen. Myöhemmin kolmilapsistunut perheemme tuli kokeilleeksi kaikki pienten lasten hoidon tukimuodot. Elämäntilanteet, nousukaudet ja lamat vaikuttivat elämään ja vaativat aina uusia pohdintoja siitä, mikä missäkin vaiheessa olisi parasta lapsillemme ja perheen toimeentulolle. Jokainen uusi järjestely aiheutti lomaketsunamin. Yksin meidän perhe varmaankin elätti ainakin neljänneksen byrokraattia.
Matkan varrelle sopi toki ihaniakin päivähoitomuotoja, kuten ryhmäperhepäiväkoti, jonne nuoremmat lapsemme menivät ollessaan neljä- ja viisivuotiaat. Monen ikäisistä lapsista koostuvassa ryhmässä oli aika hyvä hoitaresurssi ja ryhmä pystyi oikeasti opettamaan sosiaalisia taitoja, lapsella oli tilaa olla oma itsensä ja kehittyä itselleen tärkeissä taidoissa. Kaikkien hoitopaikkojen ja -muotojen kehuminen lasta kehittäväksi varhaiskasvatukseksi on sen sijaan ihan tyhjää täynnä.
Eri hoitovaihtoehtoja pyöritellessäni tuli mieleen, että päästäisiin helpommalla, jos annettaisiin perheen itsensä hallinnoida elämänsä. Rahanjakoon ja tukijärjestelmiin perehtyminen edelleen vahvisti käsitystäni tästä. Nykyinen työelämä on tuonut useiden nuorten perheiden elämän lähemmäs sitä, mitä pienyrittäjän elämä jo parikymmentä vuotta sitten oli ja on yhä. Työsuhteet eivät enää ole arkkuvirkoja. Työn luonne on projektistunut ja pätkäistynyt. Siksi Tasarahamalli on erittäin ajankohtainen teema juuri nyt!