Tänään Eduskunnassa käytiin keskustelua kansainvälisen avun antamisesta ja pyytämisestä.

Suomella on pitkät perinteet rauhanturvaamisen ja monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön alueilla. Asemamme on vakiintunut sotilasliittoon kuulumattomana, mutta Eurooppalaista ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa tukevana maana. Jäsenyytemme Euroopan unionissa on keskeinen turvallisuuspoliittinen valinta. On tärkeää, että tuemme jatkossakin EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamista.

Pidän tärkeänä, että Suomi vastaa niihin velvoitteisiin, jotka EU:n yhteisvastuulauseke ja keskinäisen avunannon lauseke meille luo. Meidän tulee olla mukana edistämässä EU:n turvallisuutta ja rauhaa sekä mahdollisuuksia saada ja antaa apua kriisitilanteissa. Kaveria ei jätetä.

Keskinäisen avun antamiseen ja pyytämiseen liittyviä lakiesityksiä on kuitenkin tarkkaan vielä valiokuntavaiheessa pohdittava ja arvioitava. Mikä on ”erityisen vaativa tilanne"? Onko termi liian yleisluontoinen ja liikaa tulkintoja aiheuttava? Mitä sotilaallisia voimakeinoja tosiasiallisesti lailla mahdollistetaan? Missä kulkee voimankäytön raja?

On myös aiheellista nostaa keskusteluun, voidaanko jo virkaan nimitetyn virkamiehen asemaan vaikuttavia virkavelvollisuuksia yksipuolisesti ja olennaisesti muuttaa. Lisääntyisivätkö Suomen sotilaiden velvollisuudet lakimuutoksen seurauksena Suomen rajojen ulkopuolella? Nykyään virkavelvollisuuden piiriin sotilasvirassa oleville ei ole kuulunut kansainväliset sotilastehtävät, vaan ne ovat perustuneet vapaaehtoisuuteen. Kyseessä on virkamiehen hengen tai terveyden asettaminen vaaraan. Voiko näin olennaista muutosta tehdä sotilasvirassa palvelevien virkavelvollisuuteen ilman henkilön omaa suostumusta?

On myös syytä pohtia, kuinka laki vaikuttaisi puolustusvoimien työvoiman saatavuuteen, jos lähteminen ulkomaille sotilastehtäviin perustuisi pakkoon, eikä vapaaehtoisuuteen. Ja kuinka vaikuttaisi se, jos kotimaan palvelussuhteen ehdot olisivat käytössä kansainvälisen sotilaallisen avunannon tehtävissä? Nämähän eivät välttämättä edes sovellu käytettäväksi kansainvälisissä sotilastehtävissä, vaan ne vaatisivat kaikkien tehtäväkuvauksen ja palkkauksen tarkistamisen. Myöskin on kriittisesti tarkasteltava, että sotilaallista avunantotehtävää suorittavien ja vapaaehtoista kriisinhallintatehtävää suorittavien palvelussuhteiden ehdot eivät olisi toisistaan poikkeavat, jos joukon tehtävät olisivat samat. Ehkä olisikin syytä käyttää kansainvälisen kriisinhallintatehtävien palvelusuhteen ehtoja, joita voidaan tarvittaessa tarkentaa. Tästä on jo kokemusta ja periaatteet on olemassa mitä tulee esim. tapaturmiin.

On myös hyvin kriittisesti valiokuntakäsittelyssä tarkasteltava sitä, että tarkoittaako lakiesitys suomalaisten sotilaiden osallistumista suoranaisiin sotatoimiin ja taistelutehtäviin sotatoimialueella tai sodanomaisissa olosuhteissa Suomen rajojen ulkopuolella. Pidän tällaista ajatusta valtavana sotilaspoliittisena linjamuutoksena.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin muistaa, että kansainvälinen yhteistyö on rauhan ja turvallisuuden tae. Eurooppa kantaa nyt valtavaa ristiä harteillaan, kun se ei ole onnistunut neuvottelemalla luomaan rauhaa ja vakautta lähialueilleen. Yhteiskuntien levottomuuksia ruokkii nuorisotyöttömyys, epävakaa yhteiskunta, koulutuksen ja terveydenhuollon puute, eriarvoisuus ja korruptio. Viha muhii ja kasvaa, jos kansalaisilla ei ole ihmisoikeuksia ja poliittisia vaikutusmahdollisuuksia, eikä tulevaisuuden toivoa. Tällöin ei millään ole enää mitään väliä. Terroristien on helppo saada rekrytoitua lisää vihaisia joukkoonsa ja yhteiskunnat radikalisoituvat. Enää ei ole edes osapuolia kenen kanssa neuvotella rauhasta.

Samalla, kun keskinäistä avun antamista ja saamista parannetaan, tulee Euroopan yhdessä suurvaltojen kanssa toimia sen puolesta, että Välimeren toisella puolella hallitukset luopuvat omien kansalaistensa sortamisesta ja opposition tukahduttamisesta. Aseiden myynti sota-alueille on lopetettava. Ei riitä, että osa maista, kuten Suomi ei sitä tee, vaan koko kansainvälisen yhteisön on laitettava rauha rahaa tärkeämmäksi. Toivoa muutoksesta ei tule sotien vaan kansalaisyhteiskuntia vahvistaen.