25.8.aamuvarhaisella ajelimme kauniita maisemia Norjan puolelle Neideniin, missä Trifonin pyhiinvaellusjuhla jatkui, nyt vahvalla norjalaisella ja venäläisellä lisäyksellä kolmella kielellä. Kenttä Trifonin perustaman Pyhän Georgiuksen kappelin/tsasounan (1566) ympärillä oli kai tuhansien ihmisten kansoittama. Kuoroja kolmesta maasta, piispoilla ja papeilla vaikuttavat asut! Lopuksi ristisaatto ja vedenpyhitys Kolttakönkään kalliolla Näätämöjoen rannassa, saamelaisten ikivanhalla pyhällä paikalla.. Upea aurinkoinen sää!
Ylitimme rajan
Nyt vasta alkaisi varsinainen matkamme! Olimme sopineet Lapponia Toursin Merjan ja miehensä kanssa yhteisestä rajanylityksestä ja hänen opastuksellaan vierailusta Petsamon alaluostarissa. Ylitimme kahdella autolla Norjan ja Venäjän rajan Storskog-Boris Gleb -raja-asemalla. Kaukana joen toisella puolella häämötti valkeana Boris Glebin kirkko. Ei muita ylittäjiä. Merjan mersua tutkittiin pitkään ja hartaasti Norjan puolella, sillä juuri samanlainen oli ilmoitettu varastetuksi, mutta auton alle kontanneet tullimiehet löysivät sitten oikeat pelastavat numerot ja mersu jatkoi rajapuomin ohi. Meidän täpötäyttä maasturiamme ei juuri tutkittu, ja kohta pääsimme mekin matkaan. Ihastellen noin helppoa läpipääsyä ei meistä kukaan huomannut pensaikon takaa oikealle kääntyvää tietä ja siinä ollutta liikennemerkkiä, mutta kummastelimme minne se Merjan mersu oli hävinnyt - meillähän piti olla treffit läheisen järven rannalla! Ajelimme kai viitisen kilometriä ennen kuin päätimme kääntyä takaisin etsimään opastamme. Ja siellähän, päätieltä poiketen, löytyi venäläistenpassitarkastus- ja tulliasema! Meidät vinkattiin heti sinne, ja koppalakkinen tullipäällikkö talutti Kaijan aivan päätien liikennemerkin eteen ja tinkasi, että ymmärsikö kuljettaja mitä merkki tarkoitti. Ymmärsihän hän tarkemmin katsottuaan, mutta ajokiellon pohja oli valkoinen ja siinä luki isoin kirjaimin venäläistä tekstiä - merkki ei siis ollut niin tutun tuntuinen kuin olisi pitänyt… Yksi ja toinen virkailija kävi meitä moittimassa venäjäksi - "bolshoi problema!"- , monet kävivät vain toljottamassa, mutta ei meitä sitten sen kummemmin tutkittu. Olimmehan kiltisti kuitenkin tulleet takaisin!!!
Pysähdyimme piknikille kauniin järven rantaan. Olimme nyt siis Venäjällä, mutta järvellä näkyi lukuisia purjeveneitä, mieleen tuli peräti Italian Garda-järvi! Kaukaa häämöttivät Nikkelin savupiiput. Niitä lähestyttyämme näkyi myös savu. Kohta olisimme siis kuin kuun maisemassa, mustaa pölyä kaikkialla…Mutta sitä ei tullut. Oli vihreitä puita ja vihannesmaita, sieni- ja marjaämpäreitä kantavia ihmisiä. Ylempänä tunturissa oli tosin kalutun oloista maisemaa, harmaita pystyyn kuolleita puuntynkiä, tunturin rinne rusehtavaa. Ohitimme Suomen vallan aikaisen Osuusliike Lapinmaan myymälän kivijalan, oppaamme viittoili. Tämän Nikkelin kaivoksen ja kaupungin olivat siis rakentaneet suomalaiset ennen talvisotaa…
Nikkel
Ajelimme mäkistä kaupunkia ristiin rastiin, rähjäistä, sekavaa, pyykkejä, koiria, hyljättyjä taloja, epäsiistiäkin paikoin, toisaalla taas kauniita vanhoja kivitaloja kai Suomen ajoilta. Muutama kerrostalo oli äskettäin maalattu pastellisävyin, oli vaaleanpunaista, vaaleanvihreää, vaaleansinistä…Puutarhat ja puistot kukkivat, tai ainakin perunat…Tehdaskombinaatti rumana ja ruosteisena savusi sivummalla mutta ei haissut, kurkkua tosin jokin ärsytti…Liioiteltuja olivat selvästi Suomeen aiemmin levitetyt kuvat.
Petsamon luostari
Kun Nikkelin museo jostakin syystä oli suljettu, jatkoimme matkaa. Samaan kombinaattiin kuuluva toinen tehdas savusi Zapoljarnyjssa joidenkin kilometrien päässä. Ohitimme sen kaukaa ja kaarsimme rinteessä olevan Petsamon alaluostarin pihaan. Huivit päähän ja sisään pikkuruiseen luostarikirkkoon, missä palvelus menossa. Kirkko oli täynnä nuoria sotapoikia jotka hartaina tekivät ristinmerkkejä, suitsutus samensi ilman. Seremonian päätyttyä nuori ystävällinen munkki tuli meitä tervehtimään ja esitteli kirkon ikonit - valitettavasti hän ei osannut muuta kuin venäjää. Hän antoi meille kaikille ikonikuvia Triifon Petsamolaisesta, joka siis oli tämän luostarin perustanut. Sitten hän johdatti meidät pikkuruiseen puutarhaan missä huolellisesti kitkettyjä vihannespenkkejä ja perunamaa sekä heinää seipäillä muutamalle lehmälle, lampaalle ja kanalle, joiden ääniä kuulimme pienestä vajantapaisesta. Vielä meidät johdatettiin mitättömän luostarirakennuksen takaovesta sisään asuintiloihin, missä muutamat munkit ja parikymmentä sotilasta asuivat. Kapeita kerrossänkyjä, huovista ja kankaista ripustettuja väliverhoja joihin oli kiinnitetty paperisia pyhimyskuvia. Katto näytti olevan aivan romahtamaisillaan sisään, sekin pahvinpalasin vuorattu. Tuntui jotenkin pahalta katsoa tätä puutetta! Kielitaidottomina emme osanneet sanoa mitään. Kolme ovea johti munkkien kammioihin, joihin emme luonnollisestikaan päässeet. Suurimman huoneen keskelle oli sijoitettu pitkiä ruokapöytiä, kerrossängyt siinäkin seinämillä. Ikkunoita ei lain - valo tuli pienestä katossa riippuvasta sähkötuikusta. Yhteen pöytään oli katettu meille ateria - Merjahan oli ilmoittanut että tulemme käymään.
Ateria oli mieliin painuva. Munkit lukivat ruokarukouksen, jonka jälkeen meidät pyydettiin istumaan. Tuli neuvoton olo: pitikö syödä huivi päässä vai ilman? Ei ollut keneltä kysyä. Nuori mies, ehkä noviisi, vaikutti kokkikoulun käyneeltä ja tarjoili meille puhumattomana mutta ystävällisen huomaavaisena. Alkuun oli salaattia ja mainionmakuista linssikeittoa, sen jälkeen erittäin maukasta tattaririsottoa ja lopuksi tsaijua ja pullaa. Jätimme kiitollisina teekuppiemme alle seteleitä - aivan liian pieniä, tuntuu nyt jälkeenpäin. Siellä olisi todellinen rahantarve, syöttihän luostari noita kolmivuotista asevelvollisuuttaan suorittavia poikia joita Venäjän valtio ei pystynyt elättämään. Sotilaat auttoivat munkkeja karjanhoidossa ja kalastuksessa Jäämerellä… Mitään avustusta ei luostari saanut valtiovallalta tai kirkolta. - Aterian loppupuolella tuli meitä tervehtimään itse igumeeni, hyvin sivistyneeltä vaikuttava munkki Moskovasta, kolme vuotta täällä palvellut, joka puhui sujuvaa englantia ja ranskaa. Emme kuitenkaan kehdanneet enää kovin paljon kysellä. Hän saatteli meidät ystävällisten munkkien kanssa ulos ja kirkon portailla otettiin lukuisia valokuvia…
Jatkoimme jotenkin hämmentyneinä matkaa suurelle saksalaisten ja itävaltalaisten vuoristojääkäreiden hautausmaalle. Se oli imponoivan laaja ja hyvin hoidettu alue. Jääkäreitä oli vuosina 1941-44 kuollut siellä peräti 12.000 ! Kyseiset valtiot olivat pystyttäneet pojilleen näyttävät muistomerkit. Myös venäläisten kaatuneiden haudat olivat viereisellä alueella. Lähellä oli Parkkina-niminen yhdyskunta jossa Suomesta mukanamme seurannut Katri-koltta (s.1932) oli käynyt koulua.. Ihmettelimme kylän romahtamaisillaan olevaa kirkkoa, joka neuvostoajan oli toiminut paloasemana. Tosi surkea maja, nyt laudat ikkunoissa…
Zapoljarnyj
Ilta jo hämärtyi kun ajoimme takaisinpäin Zapoljarnyjnkaupunkiin. Katukuva hätkähdytti: katuja reunustivat erivärisiksi pastellisävyin maalatut kerrostalot. Kiva keksintö kaupungin harmauteen! Maalia oli riittänyt myös pihojen puolelle. Majoituimme upouuteen norjalaisten rakentamaan Pezanga-hotelliin, missä kahden huoneen sviitti kolmelle maksoi 81 euroa. Veimme auton jonkin matkan päässä olevalle vartioidulle alueelle, jonka vartija ei olisi millään antanut autosta kuittia. Istuimme vielä myöhäisillallisille nauttimaan keittoa, kalaa, viiniä ja vodkaa. Ravintolassa ei, tuskin koko hotellissakaan, ollut muita asiakkaita. Mutta kaupunki vaikutti varsin siistiltä niiltä osin kuin sen näimme. Kuuma suihku oli aamulla poikaa…
Toisen luostarin rauniot
26.8. Tuhdin venäläisen aamiaisen - riisipuuroa voisilmällä, rasvaisia lettuja, sianlihaa, juustoa, teetä - jälkeen lähdimme Merjan opastuksella ajelemaan kohti Petsamon muinaisen yläluostarin raunioita, tai oikeammin vain paikkaa. Siellä oli aikoinaan ollut monia kirkkoja, iso luostari, navettoja ja muita rakennuksia. Luostarin oli hävittänyt suomalainen Juho Vesainen. Kyseisellä paikalla Nama-joen rannalla puolustuslaitos ei antanut alaluostarin munkkien edes heinää niittää karjalleen. Hiekkatien toisella puolella kohosi vaatimaton Syntikukkula, jonka eräs luostarin munkki legendan mukaan oli 1500-luvulla itse "luonut": hän oli kaupungissa käydessään langennut naiseen ja katumustyönään vuosikymmeniä kantanut paikkaan hiekkaa ja maata repulla tai säkillä ja lopulta rakentanut kukkulalle skiitan, pienen majan. Maja oli kuitenkin jo hävinnyt. Kauempana kohosi komea Spasitelnaja, Pelastusvuori, jonne pyhän Triifonin kerrottiin paenneen shamaani-vainoajiaan…
Vuori, kuten oikeastaan koko reittimme, oli nyt sotilasaluetta. Teillä liikkui muutaman Ladan lisäksi ainoastaan tummanvihreitä ja harmaita sotilasajoneuvoja, kuorma-autoja enimmäkseen. Kaikilla kukkuloilla ja tuntureilla oli sotilaskohteita, puomit sulkivat tiet. Marjastamassa pitkin tienpuolia näkyi myös vain maastopukuisia miehiä, joskus kypäräpäisiä ryhmiä. Ainoastaan bussipysäkeillä istui muutama siviili nyytteineen, usein nuori tyttö tai vanha mummo. Kaupungeissa nuoret äidit työnsivät lastenvaunujaan…
Korsunovan Gagarin-muisto
Pelastusvuorelle turhaan pyrittyämme ajoimme läpi Korsunovanlaajahkon sotilaskylän, jonka paikalla oli ollut vanhaa koltta-asutusta ja ennen sotia myös venäläistä asutusta. Nyt tämä oli sotilasaluetta. Satoja kuorma-autoja ja pitkiä tankkirivistöjä näkyi aitausten sisällä. Kultaiset kaksoiskotkat kiilsivät korkeissa rautaporteissa! Lentokonehalleja, suuria hiekkakuoppa-alueita, asumattomia vanhoja taloja ikkunat säpäleinä, kivitalojakin ja hirrestä rakennettuja ulkoa rapattuja kerrostaloja ränsistyneinä, ammoin hyljättyinä. Viljelyksiä ei juurikaan näkynyt. Ainoan baarin toiminta oli lopetettu, aution kerrostalon kellarissa oli ruokakauppa jota ei olisi huomannut ellei ihmisiä olisi sinne kasseineen virrannut. Sisällä oli tyydyttävä valikoima elintarvikkeita ja erinomainen lajitelma vodkamerkkejä…Ns. kadulla, kuoppaisella hiekkatiellä, liikkui etupäässä sotilaita ja muutama nuori nainen. Miesjoukko seisoi ihmettelemässä puuhun kolaroinutta punaista urheiluautoa, jossa ei yhtään ikkunalasia. Takapenkillä istui nuori mies tupakalla… Kukaan ei tuntunut kiinnittävän meihin huomiota, kun pysähdyimme tutkimaan kylän ilmeistä ylpeyttä, astronautti Juri Gagarinin lentokonetta, joka oli nostettu jalustalle. Kylässä muutama vuosi sitten sijainnut Gagarin-museo avaruuspukuineen oli jo siirretty muualle. Gagarinin pysti oli vielä muiden sankareiden mukana oletetun kunnantalon tai museon edustalla, olihan kyseinen herra täällä suorittanut asevelvollisuuttaan…
Kolttien asuinsijoja etsimässä
Katri-koltan opastamina löysimme vanhan kolttakylän, Moskovankylänkivijalat kauniilta rinteeltä Petsamo-joen partaalta, jonne näkyi Suippovuori. Ajelimme edelleen pieniä sokkeloisia metsäteitä mahtavien pensaikkojen seassa. Piti löytää kolttien Puskakylä Petsamojoen ja Puskajoen yhtymäkohdasta (Puzkoi merkitsee koltankiellä pyhää, mutta suomeksi se vääntyi puskaksi, mikä tietenkin nykyiseen ulkoasuun osuu varsin nasevasti, sillä missään en tiedosta niin paljon pensaita nähneeni!). Katri oli siellä asunut lapsena, siis ennen sotia. Kauan ja hartaasti kodan paikkaa etsittiin, sittenkin se jäi osin epäselväsi, naapuritalon kivijalka kyllä löytyi. Puskien alla joen partaalla istui neljä nuorta nuotiolla - tuli oli siis tehty oksien alle niin että liekit melkein hipoivat niitä! Yhdellä maastopukuisella tytöllä oli silmiinpistävän paksu vyötärölle saakka ulottuva musta letti. He pelasivat korttia. Pojalle tuli meidät nähtyään kiire juosta joen rantaan hakemaan turvaan kaksi vodkapulloa. Ikää näytti porukalla olevan ehkä 15-16 vuotta mutta silti olivat liikenteessä pienellä Ladalla. Kun Katri-koltta meni heille venäjäksi selittelemään, että paikalla on ennen sotia ollut saamelaiskylä, nuoret vain hihittivät. Tunsivatkohan saame-sanaakaan….
Palasimme kiemurtelevia metsäteitä lähemmäksi kaupunkia, jotta saisimme puhelinyhteyden hotellimme johtoon joka oli luvannut selvittää lupalappumme Liinahamariin. Suomen vanha Liinahamarihan on nykyisin sotilasaluetta. Meille kuitenkin ilmoitettiin, ettei kyseistä sotilashenkilöä ollut saatu kiinni eikä siis lupaa heru. Merja seurueineen hyvästeli ja lähti palaamaan Suomeen. Me kävimme kuitenkin vielä puomilla asti ihailemassa Petsamon vuonoa. Ei ihme että siitä laulujakin tehty…
Kuvat
Petsamon luostarin munkki ja kolttasaame. Kuva R-L K 2002
Kuolan niemimaa - tie loppui idässä Varzugaan…