Minulla on hyllyssäni 245 sivun nivaska papereita. Viime keväänä, kaiken muun tohinan ohessa kirjoitin ensimmäistä versiota jostakin tarinan tapaisesta ylös. Liikoja miettimättä, liikoja suunnitelematta, yhtään rajaamatta tai stilisoimatta.
Tällä viikolla otan tuon kesän paikallaan pölyttyneen nivaskan esiin. Aina kun aikaa jää muulta tohinalta, luen raakiletta läpi tehden merkintöjä sivuihin, vetäen sinisiä viivoja lauseiden päälle, kirjaten kysymysmerkkejä ruutupaperivihkoon. Miettien, onko mukana kaikista tärkein kysymys: miksi.
Jos minusta sen jälkeen vielä tuntuu että tuosta raakileesta on johonkin, otan sen oikeasti työn alle: karsin, stilisoin, hankin lisätietoa, poistan. Siitä voi tulla jonakin päivänä romaani. Siitä voi tulla jotakin - tai sitten ei. Silloin eletään vuosia 2016 ja 2017.
Yksikään kustantaja ei ole koskaan tilannut minulta yhtään käsikirjoitusta. Jos olisi kysytty, olisin varmaan saanut muotoiltua tulokkaasta hyvän näköisen tiivistelmän aaneloselle tietäen, ettei lopputulos tule olemaan sen näköinen.
Proosa ei ole vakiomittaista metritavaraa. Onneksi.
