Naurettavan ihmisen unesta tahdon kertoa.

Kuka on tämä naurettava ihminen? No, tietysti minä itse. Pienestä
lähtien olen ollut naurettava ja olisin varmasta saanut alemmuuskomplekseja, jos vanhempani eivät olisi tukeneet minua; he uskoivat minuun, he maksoivat tukiopetustunteja, että pääsin koulujen läpi. Ihme kyllä, lääketieteen opiskelut sujuivat sitten erinomaisesti – elämäni lensi nopeasti ja mukavasti ohi, tai melkein ohi; olenhan jo melkein 80-vuotias. Varsinainen ihmisen luonne ei muutu, vaikka elämä tarjoaa kaikenlaisia huippuhetkiä ja myös aallonpohjia. Niin minun luonteeni on sama nytkin ja tiedän, että olen edelleen naurettava ihminen. Se ei haittaa minua, nauran hereästi mukana, onhan se totta.

Nyt varsinaiseen asiaan: Noin 35 vuotta sitten luin Fjodor M.
Dostojevskin pikkunovellin ”NAURETAVAN IHMISEN UNI”. Saksankielisenä vain 48 sivua taskukirjana. Se kosketti minua heti syvästi, itkin. Luin tämän unikertomuksen melkein joka vuosi uudestaan ja aina se kosketti minua, itkin taas. Naurettava ihminen löytää toisen samankaltaisen veljen ja ehkä siksi uskon ymmärtäväni tämän tarinan myös sydämellä. Annoin tarinan luettavaksi ystävilleni, ei kukaan huomannut tarinassa mitään erikoista. He eivät kuitenkaan haukkuneet tarinaa, koska olivat sitä mieltä, että Dostojevski on suuri kirjailija, jota ei saa kritisoida negatiivisesti. Muuten, tästä tulee mieleen, että ennen kun luette eteenpäin tätä lyhyttä kirjoitusta, lukekaa ensiksi tämä Dostojevskin pikkunovelli. Suomessa löydätte sen kirjasta ”Valkeat yöt”, viimeisenä tarinana. Löydätte sen melko varmasti kirjastosta.

Luin nyt pari päivää sitten tämän ihmeellisen tarinan uudestaan, kahden
vuoden tauon jälkeen. On vaikea keskeyttää sen lukemista, luin sen läpi
kertaheitolla.

Novellin alkuosa on synkkä. Tälle naurettavalle ihmiselle on kaikki
hänen ympärillään samantekevää, hän ei tahdo osallistua pinnalliseen
keskusteluun. Hän tunnistaa maailmaan turhuuksien turhuuden, hän ei näe siitä ulospääsyä.
Koska hän on ateistinen ihminen, hänelle tulee mieleen itsemurha ainoana helppona ulospääsynä, hänelle tulee mieleen itsemurha. Mutta onko se niin helppoa? Pelkkä itsemurha-ajatus vie lisäajatuksiin elämän tarkoituksesta, rakkaudesta, toivosta. Siksi ajatus itsemurhasta askarruttaa häntä jo viikkokausia. Pimeänä kosteana marraskuun iltana hän kävelee kotiin. Hän on päättänyt, että hän ampuu itsensä tänään. Tässä synkässä tilanteessa pieni paleleva tyttö pyytää häneltä apua, sitkeästi. Mutta hän torjuu hänet raa’asti, polkee kovasti jalkaansa, että tyttö lähtee. Sitten kun hän katsoo taivaalle, siellä pilvet avautuvat hieman sateen jälkeen, hän näkee pienen tähden, pienen tähden. Se on ainoa valopilkku tarinan koko alkuosassa.

Vanhassa nojatuolissa, ennen kuin hän ehti ampua, hän nukahti ja näkee
ihmeellisen unen: Tässä unessa hän ampuu itseään rintaan, hän kuoli, hänet haudattiin – hän on kuollut mutta kuitenkin hän tietää jatkuvasti, että hän on olemassa. Jotain kypsyy hänessä, ja vaikka hän ei voi puhua, hän kuitenkin koko olemuksellansa huutaa korkeampaa voimaa, korkeampaa älyä; – ovatko ne Dostojevskin sanoja, vai ovatko ne korkeammalta taholta? Unessa alkaa sitten tapahtua. Hauta avattiin, tumma hahmo vei hänet avaruuteen, sinne pienelle tähdelle, jonka hän on nähnyt pilven raossa. Siellä on maapallo, sama kuin meidän, kaikki on siellä kaunista. Ihmiset ovat iloisia, onnellisia, avuliaita. – Unissa hän näkee ihmiskunnan vanhan unen paratiisista, tai kultaisesta aikakaudesta, ajasta ennen syntiinlankeemusta. Hän näkee tämän kaiken pikkutarkasti, elää sen mukaan – menee tuhansia vuosia.

Minun välihuomautukseni: Unimaailma on tuonpuoleinen, se tarkoittaa, että siellä ei ole aika- eikä paikkakäsitystä ja -tuntemusta niin kuin meillä tässä nyt. Unessamme olemme kosketuksessa tuonpuoleiseen.

Sitten tämä ihanteellinen maailma, tämä paratiisi turmeltuu. Naurettava
ihminen uskoo ja ymmärtää, että syy on hänen. Siellä he oppivat valehtelemista, hekumaa, kaikki paheet murhaan asti. Hän näkee maailmamme historian. Hänen syyllisyyden tunteensa on niin suuri, että hän tarjoutuu tulla ristiinnaulittavaksi. Mutta he nauravat vain ja sanovat, että hän on narri, on naurettava ihminen. Tässä tuskassaan ja syyllisyydessään hänen sydäntään kouristaa, ja hän tuntee, että nyt hän kuolee – ja hän herää nojatuolissa.

Hän elää, hän on onnellinen, että hän elää. Ja hän tietää nyt miksi hän
elää. Hän ymmärtää nyt, hän on nähnyt todellisen maailman, tuonpuoleisen eli unimaailman. Täynnä intoa hän alkaa kertoa tästä unesta, alkaa saarnata. Ihmiset vain nauravat, onhan se vain uni. Ja onhan hän naurettava ihminen. Hän nauraa heidän kanssa, hän rakastaa heitä kaikkia. Onhan hän nähnyt totuuden, vaikka unessa. Pilkkaajat ivaavat: olet saanut kuumehulluuden, olet nähnyt vain unta.

Eikö elämäkin tällä ole vain unta? Voi olla, että paratiisi ei koskaan
tule täällä, sen ymmärrän. Mutta kuitenkin jatkan saarnaamista, pääasia on: ’rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’. Enempää et tarvitse.

Ja pienen tytön olen löytänyt uudestaan.