Eutanasia ei ole saattohoitoa

Ess 19.4.2006

Muotitermeihin kuuluu elämänhallinta. Tämä ei näytä riittävän, vaan vaadimme kuolemaakin hallintaamme. Pelottaako meitä elämän loppumiseen liittyvä ahdistus, kuolemaakin enemmän? Mistä armokuoleman hämmästyttävän suuri kannatus johtuu. Kertooko se epäluottamuksesta elämän viime vaiheen hoitoa, erityisesti kivun ja kärsimyksen lievitystä kohtaan?

Eutanasiakeskustelu levisi Suomeen 1960-luvulla. Keskustelua on vaikeuttanut se, että käsite ei ole yksiselitteinen; eri ihmiset ymmärtävät sen eri tavoin.

Kreikankielinen eutanasia-sana tarkoitti alkujaan hyvää kuolemaa. Nykyisen suomalaisen lainsäädännön mukaan potilaan kuoleman aktiivinen tuottaminen, vaikkakin hänen omasta pyynnöstään, on surma-niminen rikos. Maailman Lääkäriliitto ja Suomen Lääkäriliitto ovat ottaneet eutanasiaan selkeän kielteisen kannan.

Terveyssosiologi Markku Myllykankaan haastattelun kannanotot eutanasian laillistamiseksi (TS 9.4.) sotkivat lisää käsitteitä ja antoivat väärää kuvaa vallitsevasta hoitokäytännöistä. Myllykangas väittää, että "vääjäämätöntä kuolemaa vastaan taistellaan viimeisen päälle, koneet kuumina" ja kutsuu terminaalihoidossa hyödyttömien hoitomuotojen jättämistä pois "passiiviseksi eutanasiaksi".

Jo nykyisen potilaslain mukaan kaikkiin potilaalle annettaviin hoitoihin on oltava potilaan suostumus, ja henkisesti toimintakykyinen potilas voi milloin tahansa kieltäytyä hoidosta tai vaatia aloitetun hoidon lopettamista.

On totta, että terveydenhuolto medikalisoituu ja mahdollistaa elintoimintojen ylläpidon yhä kauemmin. Siksi on tärkeää oikein arvioida, koska siirrytään saattohoitoon, jonka pitää olla inhimillistä ja välittävää kuolevan potilaan hoitoa.

Helsinkiläisen Terhokodin johtaja Juha Hänninen kirjoittaa kirjassaan Elämän loppu vai kuoleman alku (Duodecim 2006), että tutkijat ovat nähneet kuolintoiveen taustalla pelkoa arvokkuuden menetyksestä, riippuvuuden pelkoa, tulevan kärsimyksen pelkoa, ahdistusta ja masennusta, omaisten väsymystä ja sosiaalisen tuen puutetta.

Saattohoitokotien kehittämät hoitomallit kivun ja tunne-elämän tuskan lievittämiseksi tulisikin saada osaksi yhteiskunnan muuta sairaanhoitojärjestelmää. Kuolevan ihmisen pelko ei välttämättä liity sairauteen ja itse kuolemaan, vaan yksinjäämisen ja avuttomuuden kokemiseen. Vastaus saattohoidon puutteisiin ei ole "lupa tappaa" eikä avustettu itsemurha, vaan hoitohenkilökunnan koulutus saattohoitoon.

Hollannissa ja Belgiassa laillistettu eutanasia on johtanut näissä maissa hoitohenkilökunnan etiikan rapautumiseen. Hollannissa arvioidaan noin 1000 ihmistä surmattavan vuosittain ilman heidän tosiasiallista pyyntöään, esimerkiksi dementiapotilaita ja jopa vammaisia pikkulapsia. Eutanasian laillistaminen olisi yhteiskunnan kannanotto siihen, että kaikki elämä ei ole elämisen arvoista.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta onneksi torjui väitteet eutanasian väistämättömyydestä terveydenhuoltomme kehityssuunnassa. Ihmiselämän kunnioitus ja hyvä inhimillinen hoito on ainut kestävä pohja terveydenhuoltojärjestelmällemme, ja sen puolesta tulee tehdä työtä.

Leena Mantere (kd)

Lahden kaupunginvaltuutettu